Hankakorven historiaa

Suomen esihistoriassa on kivikauden lopulla ilmestynyt kivikirveitä, jotka ovat aivan pronssikaudella esiintyneiden valettujen pronssikirveiden näköisiä. Osan suomalaisten asutuksen jäänteistä lienee tuonut kansojen vaelluksen aikoina väestö, jonka lähtöpaikat ulottuvat Baltian kautta Mustalle merelle ja aina muinaiseen Kreikkaan asti. Kun nykyiset kreikkalaiset mm. minolaisen kulttuurin synnyttäneet pakenivat Mustanmeren pohjoisrannalle, lähtivät heitä aiemmin asuneet kansat vetäytymään kohti pohjoista. Vetäytyjät olivat käsistään taitavia ja liikkuivat kevyillä puuveneillä. Aluksi he vetäytyivät Mustan meren pohjoisosaan, jossa he taitavina maanviljelijöinä keskittyivät tuottamaan ruokaa Kreikan alueen uusille kansoille. Kreikka kehittyi ja vaurastui lähinnä alistamalla omaan kulttuuriinsa valloittamillaan alueilla asuneet ihmiset. Nämä olivat kuitenkin tottuneet elämään omissa oloissaan ja siirtyivät Mustan meren pohjoisrannikolle maata viljelemään. Kun nämä Minolaisen kulttuurin kehittämiseen osallistuneet alkoivat pärjätä omillaan myös uudella sijaintipaikallaan, kiinnostuivat uudet Kreikan alueen asuttajat heidän tiloistaan ja viljelyksistään. Taas alkoi kahakointi valloittajakansan ja paikallisen väestön välillä.

Tuolloisen Balkanin ja Baltian välinen Euroopan osa oli soista ja vesistöistä maata. Sieltä alueelta virtasi kuitenkin vuolas joki Mustaan mereen. Dnepr oli valtajoki Tonavan ja Krimin välissä. Alueella asuneet siirtyivät Dnepriä seuraten pohjoiseen, kunnes vastaan tuli uusi joenhaara. Lopulta he pääsivät omaan rauhaansa vain siirtämällä kevyet veneensä maata myöten kokonaan toiseen jokeen ja lopulta joki toi heidät Suomessa Rokitnon soina tunnetulle Itäeuroopan suoalueelle. Heidän puusta veistämisen taidollaan he pystyivät asettumaan mihin hyvänsä metsään vesiväylän varrella vain hyvät käsityökalut ja niillä tekemisen taito mukanaan. Nuo Rokitnon suot olivat viimeisin metsäinen suoalue, joka heidät kätki useiksi vuosisadoiksi aikana, jolloin Liettua hallitsi tuota Itämeren ja Mustan meren välistä aluetta. Kulkukelvottomat suot pirstoivat asutukset eri kieliä puhuviksi kansoiksi. Kansainvaellus idästä länteen oli aina vuolaampaa, kun soita kuivattiin viljely- ja kulkukelpoiseksi asuma-alueeksi. Kreikkalaisen maanviljelijän ammattinimike Gregorius muuttui eri tavalla äännetyistä sen muodoista johtuen George, Yrjö, York, Yijö, Yllö, Ylö ja lopulta Suomen maakamaralle ja Savoon saavuttuaan tuon kunnioitetun esi-isän mukaan hänen pojakseen muotoon Ylönen, eli Ylön poika. Tämä Ylö – nimi on tälläkin hetkellä käytössä mm. Virossa, jossa se kirjoitetaan saksalaisella yyllä muotoon ulo. Tuo tapahtumaketju on kansamme historiasta kiinnostuneille tutkijoille palkitsevaa tutkittavaa. Syntyiväthän nuo erilaisia kieliä puhuvat Venäjän länsipuoliset kansat tai ainakin kielet noihin aikoihin. Tosin Suomen ja Unkarin kielet perustuvat jääkauden jälkeiseen metsästäjäkansan kieleen. Myös aasialaiset valloittajakansat jättivät jälkensä kansojen ja kielten sirpaloitumiseen.

Joka tapauksessa nämä Mustalta mereltä Itämerelle vaeltamassa olleet kansat antoivat esi-isillemme maanviljelyn perusosaamisen, gregoriaanisine ajanlaskuineen, hyvän käsillä tekemisen taidon ja entistä monipuolisemmat valmiudet asettua asumaan maata viljellen entistä suppeampaa reviiriään. Näin he saattoivat elää omine kulttuureineen lähellä toisiaan sotimatta metsästysreviireistä. Todennäköisesti juuri Baltiasta tulivat Suomeen ne metsästäjät, jotka toivat Suomeen koko uudemman käsillä tekemisen taidon joka ilmeni mm. sulasta metallista valetun kirveen kaltaisena kivikirveenä muinaislöydöissämme. Mikäli tulkitsen oikein Y:n uudelleentulemista anglosaksiseen kieleen, näyttävät paineet ääntämyksen säilyttämiseksi vaatineen sen ottamista kirjaimistoon, mutta ääntäminen on unohdettu ja iiksi se äännetään sekä venäjän että englannin kielissä. Saksalainen on sentään kehittänyt oman ääntämyksellisesti meidän kaltaisemme yy:n. Päätelmieni mukaan merkit maanviljelyn samankaltaisuuksista Suomessa ja Kreikassa antavat ainakin selkeän viitteen yhteydestä. Samoin nimemme alkuperä kreikkalaista maanviljelijää merkitsevänä on toinen viite.

Oman sukuni kirjattu historia ulottuu Kirjatusti 1400 – luvulle ja Ylösten ensimmäisen Ylölän mäen asuin paikan pelloilta löydetyt ruukkujen sirpaleet ovat jopa 1000-luvulta. Koko tuon ajan he ovat eläneet omilla maillaan täällä sisäsuomessa maata viljellen ja metsästäen. Ylölän mäen päällä oleva talo paloi salaman sytyttämänä 1600-luvun lopulla ja rakennettiin uuteen paikkaan mäellä. Mäen päälle heidän arvellaan muuttaneen Ristiinasta Hietasen järven Ylön lahden rannalta, jossa asuessaan pohjoiset maat olivat heidän ikiaikaista metsästysreviiriään, jota he hallitsivat laajemminkin kuin yhden perheen tarpeisiin. Mainittakoon, että kun Kustaa Vaasa lähti uudistamaan Ruotsin maalakeja Suomessa, hänen edustajansa antoivat silloiselle Ylösten mäen isännälle peräti yli 9000 hehtaaria maata plus vesialueita noin 300 ha. Tuo maa-alue oli talonpojalle kadehdittavan suuri ja kyllä sitä kadehdittiinkin. Ei kuitenkaan sovi unohtaa niitä velvoitteita, joita kyseinen maa-alue sälytti tilalle. Yksi rälssi velvoitti aina yhtä ratsumiestä, eli talosta piti lähettää kuninkaan puolesta sotimaan kolme täysin varusteltua ratsumiestä. Ihmetyttää vain, että tuolloisessa Ylölän mäen talossa oli vasta kolme alaikäistä poikaa, joita ei voitu lähettää aikuisten sotatöihin. Talo kuitenkin rakensi 1555 perustetut tilat Suolitaipaleelle ja Kylmämäkeen. Myöhemmin näistä kaikista kolmesta talosta oli rälssimies mm. 30-vuotisessa sodassa. Aluksi Suolitaipaleen taloon kuljettiin Virmaasta sen laskujokea myöten. Myöhemmin talon paikka siirtyi lähemmäs joen suuta ja talon nimeksi tuli Joki-Ylönen. Hakkapeliittoina toimi Ylösiä toistakymmentä. He kaikki olivat näitä samoja 1541 rälssitilaksi muuttuneen Ylösten nykyisellä Kangasniemellä sijainneen talon jälkeläisiä.  Ihmetyttää tuo seikka, eli miksi kuningas luotti Ylösiin niin paljon, että antoi talonpojalle noin suuret maa-alueet. Yleensähän näin suuria maita annettiin vain aatelisille.

Selityksenä näen Kustaa Vaasan viisauden valita metsien asuttajiksi niin aikaansaavia perheitä, että he kykenivät keskenään tekemään talot ja muutkin tilan tarvitsemat välineet ilman ulkopuolisia apuja, jota tuolloin metsissä kuljeskellut satunnainen kulkija olisi edes osannut antaa. Lisäsi he sopivat keskenään tekemään työtä yhdessä ja asumaan toistensa taloissa renkeinä niin kauan, kun rälssisääty oli olemassa verovapautuksineen. Ilmeisesti ratsumiehet olivat myös fyysisesti vahvoja ja tarkkoja käsitöissään sekä metsästyselinkeinon vaatimassa ammunnassa. Viime sodassa oli pioneereina paljon sisäsuomen talonpoikia, myös isäni ja hänen veljensä toimi viime sodassa pioneerina. Isäni joutui jo sota-aikana varusmiehenä varustamaan Ahvenanmaata ryhmänsä kanssa mm. Ahvenanmaan länsirannikkoa pesäkkeillä maihinnousua estämään. Itse hän kertoi näistä asioista keskustellessamme, että hän varusmiesryhmänjohtajana toimi itsenäisesti rakentamisen suhteen, mutta käskyt hänelle lähetettiin puhelimella heidän huoltajataloonsa, jossa myös heidän pyykkinsäkin pestiin. Erään kerran, kun he olivat juuri tehneet joitakin pesäkkeitä puolivalmiiksi, ilmestyi länsipuolelle Eckerön kohdalle kansainliiton laiva, josta lähti vene.  Se kiersi heidän olinpaikkansa Eckerön Torpan rantaa ja lahdelmaa palaten takaisin laivaan. Pari päivää laivan lähdettyä isää pyydettiin talon puhelimeen ja sieltä isälle tuttu mies yks` kantaan vain ilmoitti, että tuhotkaa työnne ja tulkaa takaisin mantereen puolelle. Isäni totesi minulle, että hän teetti ssa jäljellä olevista räjähteistä kasapanokset ja laitatti ne jo oleviin pesäkkeisiin ja niiden aihioihin, joissa ne miesten lähdettyä räjäytettiin tulilangalla tuhoten tehdyt valmistelutyöt. Sen jälkeen he poistuivat koko Ahvenanmaalta.

Viimeisin isäni sijaintipaikka viime sodassa oli Äänisen rantojen lounaisin maasto, josta hän poistui vasta räjäytettyään Idästä Karhumäen asemalle johtavan tien erään joen ylittävän sillan, asemalla heitä odotti junakuljetus länteen ja uusiin asemiin. Isäni harrasti monia urheilulajeja sotavuosinaan. Hiihto suunnistus ja ammunta olivat sodan vuoksi ne tavallisimmat joita tuettiin myös armeijan taholta. Hän menestyi noissa lajeissa ihan hyvin, voittaen mm. Keskisuomen piirinmestaruuden suunnistuksessa, Porrassalmen 30 km:n hiihdonkin hän voitti eräänä sotavuotena saaden palkinnoksi Kadonnutta Inkeriä kuvaavan kirjan, joka oli lapsuuteni töhertely ja katselukirja, se katosi mystisesti Espoosta Tuusulaan tapahtuneen muuton yhteydessä. Viiden vuoden sotakokemuksensa ja urheiluharrastuksen ansiosta hän todennäköisesti pääsi töihin puolustusvoimiin vajaat kaksi vuotta tähän taloon sodasta paluunsa jälkeen. Tässä Korpilahden talossa hän harrasti monipuolista urheilua. Harrastuksensa johdosta hän oli tuohon aikaan ampumahiihtoon valmiiksi kouliintunut. St Moritzin talviolympialaisiin vuonna 1948 oli sotilaspartiohiihto valittu ampumahiihdon lajiksi. Partiossa hiihti yksi upseeri ja aliupseeri sekä kaksi miehistöön kuuluvaa sotilasta. Suomen joukkue sijoittui toiseksi muistaakseni Italian jälkeen.

Ammunnan maailmanmestaruuskilpailut pidettiin Argentiinassa vuonna 1949. Suomalaisista siellä piti erityistä huolta muuan karjatilallinen sukunimeltään Heinonen. Hänen hoteissaan Suomen joukkue pääsi nauttimaan Heinosen ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Hän jopa tarjoutui hoitamaan suomalaisten aseet ja muut matkustamista paikallisilla vuorokoneilla haittaavat varusteet eri rahdilla ampujille koteihinsa. Muistan isäni aseiden tulleen itse suutaroiduissa siannahkaisissa asepusseissa Laukaassa tuolloin sijainneeseen kotiimme aseet hyvin pakattuina ja kankaisilla raakakahvipusseilla vuorattuina. Raakakahvi oli tuolloin kallista, jos sitä ylipäätään jostain edes sai, äitini ymmärsi hyvin tilanteen arkaluonteisuuden ja perhe ei hiiskunut kylälle sanaakaan Heinosen kahvilahjasta, jonka äiti hyödynsi ostamalla ”rännärin” ja paahtamalla sillä kahvipavut oikeaan kypsyyteen. Oma kahvinjuontini alkoi tuolloin niin, että erotin kahvin korvikkeesta jo kuusi vuotiaana. Näiden maailmanmestaruuskilpailujen jälkeen isäni pääsi jo edustamaan Suomea useisiin ampumakilpailuihin. Oslon maailmanmestaruuskilpailut olivat ennen Helsingin olympialaisia vuonna 1952. Siellä isä voitti kultaa. Helsingissä samassa lajissa hän sai olympiahopeaa ja on edelleenkin ainoa suomalainen urheilija joka on edustanut Suomea sekä talvi- että kesäolympialaisissa ja voittanut molemmissa Olympialaisissa mitalin. Kaiken kaikkiaan Keski-Suomen on kiittäminen noita varhaisimpia asuttajiaan siitä, että he ja heidän osaamisensa loi korkeatasoisen aseteollisuuden tänne Jyväskylään ja Tikkakoskelle. Osaisimmepa vain nykysin käyttää kansalaistemme lahjakkuuksia tehtaiden sijaintipaikkoja valitessamme. Nimittäin isäni päästyä jo eläkkeelle häntä pyydettiin Sakon aseiden markkinointiavuksi samalla tavalla, kuin hän oli Tikkaa edustanut. Olivathan Tikkakosken asteet menestyneet USA:ssa metsästys aseina todella hyvin. Yhdysvaltoihin vietyjen aseiden pakkauksiin isä oli laitattanut kunkin aseen koeammuntataulun varustettuna omalla nimikirjoituksellaan.  Hän oli valmis tukemaan samanlaista markkinointia myös Sakon aseille, mikäli aseet olisivat vain kyllin hyviä. Hän pyysi Sakolta kymmenen piippua kokeeksi. Niistä hän kelpuutti koe ammuntansa jälkeen yhden sellaiseksi, jonka koeammuntatauluun hän laittaisi nimensä.

Luonnollisesti isälleni ei tyrkytetty vastaavaa velvoitetta Sakolta, kuin mihin hän oli Tikan kohdalla ryhtynyt vapaaehtoisesti. Suomen Liike-elämässä lieneekin pääomapiireillä ollut jonkinlaista mustasukkaisuutta suomalaista talonpojasta lähtöisin olevaa kekseliäisyyttä kohtaan, koska täältä löytyy muitakin esimerkkejä, joissa suomalaista keksijää ei ole uskottu ja hän on vienyt patenttinsa Saksaan tai Yhdysvaltoihin hyväksyttäväksi. Äärimmäinen syrjintäesimerkki lienee Nokia. Amerikkalaisten saatua enemmistön Nokian osakkeista saatiin Jorma Ollila suostuteltua tai sokaistua jättämään kännyköiden tai muidenkaan sitä koko luokkaa olevien kuluttajan käyttölaitteiden kehittämisen. Lopulta Elop hoiti homman Amerikkalaisten haltuun kokonaan. Onneksemme suomalaisten luovuutta ei ole vielä saatu tyrehdytetyksi, vaan täällä tehdään edelleen keksintöjä vähintään samaan tahtiin, kuin missään maassa asukaslukuun suhteutettuna. Vaisalan ilmanmittausteknologia lienee niitä varhaisimpia maailman laajuisesti menestyneitä hienomekaanisia laitteita.  Einari Vikgrenin kehittämä puun korjuukone Ponsse lienee kuuluisin tämän päivän menestyjistä. Sairaalateknologia ja pelit ovat edelleen kehittämisen kohteina ja ties mitä nuoret kekseliäät haluavatkaan kehittää, niin kyllä tämä kaukana toisistaan vuosisatoja, jopa – tuhansia elänyt kansa on tottunut selviytymään omillaan ja keksimään laitteita, joilla pieni ihminen pystyy täällä selviytymään ja viihtymään. Keino joukon kokoamiseksi on ollut talkoot, joilla autettiin toisiamme suuremmissa työsuorituksissa. Muistan hyvin Jyväskylän Suurajot 50-luvun alussa. Ne luotiin talkoilla ja pidettiin pystyssä talkoo työnä tähän päivään asti ja toivottavasti edelleen talkoo kulttuuri säilyy tällaisten kansallista itsetuntoamme kohottavana suurtapahtumien säilyttäjänä. Harvan asutuksen lisäksi myös kielemme on virikkeitä antava rikkaudestaan johtuen. Onhan meillä esimerkiksi sanomalehtipainoissa tallessa suurempi sanasto, kuin saman kokoluokan ruotsalaisissa lehdissä. Parikymmentä vuotta sitten Tampereelta lähti Aamulehden päätoimittaja Ruotsiin Dagens Nyheterin päätoimittajaksi. Hänen kanssaan keskustellessani sain kuulla, että tuolloin oli Aamulehdessä  painettuna noin 100 000 sanaa enemmän kuin vastaavan kokoluokan ruotsalaisessa Dagens Nyheterissä saman ajanjakson kuluessa. Ero oli kymmeniä prosentteja suomalaisen sanomalehtisanaston monimuotoisuuden hyväksi. Kekseliäisyyttä sekin. Samoin eräänlainen osoitus on myös venäläisille Suomessa tehty syvän meren sukellusvene, jolla kuvattiin myös Titanicin hylkyä meren pohjassa. Tauno Matomäen mukaan se tehtiin alkujaan venäläisille Suomessa, kun muut länsimaat oli Yhdysvaltojen taholta estetty tekemästä sellaista laitetta jota he olivat pyytäneet. Uhkana oli nimittäin korkealaatuisen teknologian tuontikielto maille, jotka uhmasivat Yhdysvaltojen asettamia rajoituksia. Tuolloin uhkavaatimus riitti, nyt kuitenkin eletään aikoja, jolloin Yhdyvallatkaan ei ole ainoa osaaja korkeatasoisessa teknologiassa. Matomäen mukaan Raumarepolan sukellusveneen valmistuttua ja sen toimivuuden havaittuaan asetettiin yhdysvaltojen taholta jäljellä olevat aihiot sukellusveneestä rakennuskieltoon. Yhtä valua olen päässyt koettelemaan ja käpälöimään. Havaitsin sen muotojen olevan paineensiedon avain. Kun työskentelin Rautpohjan tehtaalla kesät 1968, 1969 ja 1970 insinööriharjoittelijana, toimivat luokkamme opettajina useat Rautpohjan tehtaan  insinöörit. Silloin jo me opiskelijat havaitsimme heidän käytännöllisyytensä olleen ansiona suomalaisten paperikoneiden menestymiselle maailman markkinoilla lujuutensa ja nopeutensa ansioista. Toivottavasti tulevat sukupolvet osaavat käyttää suomalaista metsistä eläneen ja omillaan selviytyneen kansan osaamista kehittäessään menestystarinaansa. Tätä osaamista hakee koko maailma. Pidetään omastamme huolta!